Yöllisiä ruokaostoksia

[ Vapaa liittyminen eli kuka tahansa on tervetullut seuraan. ]

Roxy pysäköi autonsa Grabbit Kwikin hiljaiselle parkkipaikalle. Hänen autonsa lisäksi huoltoaseman eteen oli pysäköity ainoastaan muutama muu ajoneuvo. Vaikka Grabbit Kwik olikin yleensä todella vilkas ja asiakkaita riitti ympäri vuorokauden, ei Roxy kuitenkaan yllättynyt, että huoltoasema vaikutti niin hiljaiselta. Kello oli jo niin paljon, että tavalliset ihmiset olivat jo menneet nukkumaan. Roxy sen sijaan oli vasta matkalla töihin.

Nainen läimäytti kuljettajan oven kiinni ja varmisti vielä, että se oli varmasti mennyt lukkoon. Roxy ei halunnut huomata autolle palatessaan, että joku pitkäkyntinen oli onnistunut nappaamaan autostereot mukaansa vain siksi, että blondi nainen oli unohtanut jälleen kerran lukita autonovet. Niin oli tapahtunut jo parikin kertaa, mutta onneksi tällä kertaa Roxy oli viisastunut aiemmista vahingoista.

Astuessaan sisään automaattiovista Roxy heilautti kättään kassatiskin takana seisovalle tyypille, joka oli ollut samassa vuorossa muutamana muunakin kertana kun Roxy oli työmatkallaan käynyt ostamassa pientä purtavaa. Nainen ei tälläkään kertaa suunnannut kahvilan puolelle, vaan asteli suorinta tietä kaupan puolelle, joka käsitti noin puolet koko huoltoaseman sisätiloista.

Kirkkaat loisteputkivalot tuntuivat ikäviltä silmissä, jotka olivat tottuneet ulkona olevaan hämärään. Meni hetki ennen kuin Roxy tottui kirkkaisiin valoihin. Hän asteli tottuneesti hyllyjän välissä. Ehkä nainen oli käynyt hiukan liian monta kertaa huoltoaseman kaupassa, sillä hän tiesi missä kaikki olivat.

Hyllyistä mukaan tarttui ainakin pari banaania ja pullo Cokista. Roxy pysähtyi vasta karkkihyllyn kohdalla. Naisen karkkihammasta kolotti aina öiseen aikaan, eikä tämä päivä (vai yö?) ollut poikkeus. Roxy huokaisi tutkiessaan ylös kohoavia hyllyjä kaikenlaisia karkkeja ja suklaata. Tällaisia valintoja hän ei koskaan osannut tehdä, joten kauppareissu voisikin kestää arvioitua pidempään.

[Toivon lukeutuvani kaikkiin]

Pienen kulpan moottori kehräsi, kun Alexandra parkkeerasi sen huoltoaseman parkkiin. Hän oli tulossa New Yorkista. Lento oli ollut myöhässä, joten ajaminen oli päätynyt yöaikaan. Hän oli koko lennon ajan istunut vampyyrin vieressä. Hän oli jopa vaihtanut tämän kanssa muutaman sanan, mutta antanut miehen olla.

Lukitessaan kuplansa pikku oven, Alex hymyili. Oli mukavaa olla kotona. Hänen vanhempansa eivät käsittäneet miksi Alex viihtyi moisessa pikku kylässä, mutta Alexandralle tämä oli koti, kun hän käveli sisään huoltoasemalle.

Hän näytti kaikkea muulta kuin normaalilta pikkukaupunkilaiselta nahkatakissaan, tutumaisessa hameessaan ja melko tummassa meikissään. Hänellä oli tänään ollut vähän rokkimainen fiilis, mutta samalla vähän tyttömäinen. Kuka väitti, että maiharit, raidalliset sukkahousut ja tutu eivät sopisi yhteen? Alexandraa ei kiinnostanut mitä muut ajattelivat. Varsinkaan huoltamon myyjän ruman naaman kätkemä mielipide.

Napaten käteensä pienen korin, Alex keräsi siihen nuudeleita, vettä ja pari appelsiinia. Hän tarvitsi sokeria, joten hän suuntasi karkkihyllylle, vain nähdäkseen radiotoimittajan. Pikku kaupungissa kaikki tuntui kiertävän harvinaisen vikkelää vauhtia ja Alexkin tiesi useita sellaisia ihmisiä, joita ei eläessään ollut nähnyt.
”Mä suosittelisin suklaariisipalloja. Parhaita yö aikaan”, Alexandra hymyili ja tarttui suklaalevyyn alahyllyllä.
”Sun ohjelmasi pitää mut hereillä kun töissä ei haluaisi kuin nukkua”, Alexandra totesi suoristautuessaan hymyillen. Roxyn ääni oli miellyttävää kuultavaa ja jutut olivat nokkelia. Tämän vampyyri partneri ei ollut hassumpi hänkään.

[ kyllä lukeudut. kiva saada seuraa! ]

Roxy pörrötti tottumuksesta vaaleita hiuksiaan. Se oli jotain, mitä hän tietämättään teki kun oli vaipunut ajatuksiinsa tai ei keksinyt mitään muutakaan järkevää tekemistä käsilleen. Ehkä hänen aivonsa olivat liian täynnä tämän yön ohjelmaan tulevia ideoita ja juttuja tai sitten Roxy oli muuten vain hitaalla tuulella, mutta karkkien päättäminen tuntui ylitsepääsemättömän vaikealta juuri sillä hetkellä.

Onneksi hänelle ilmestyi apua, sillä ehdotus riisisuklaapalloista sai naisen kääntämään katseensa karkkihyllyn luo tulleeseen tummatukkaan. Sitten Roxy kuitenkin poimi hyllystä naisen ehdottamat karkit ja hymyili tälle ystävällisesti.
"Kiitti, ilman sua mä olisin varmasti koko yön tässä," hän sanoi vielä.

Naisen kasvoilla käväisi lievästi yllättynyt ilme kuullessaan toisen kommentin hänen ohjelmastaan. Mutta pian se kuitenkin väistyi hymyn tieltä. Tottakai kaikki hänet tiesivät tällaisessa pikkukaupungissa. Roxy oli harmikseen jonkin sortin pikkujulkkis, eikä nainen todellakaan halunnut sellaista asemaa.

"Kiva kuulla. Se meidän tarkoituskin on. Auttaa kaikkia, joiden työt on niin tylsiä, että niihin nukahtaisi ilman apua," Roxy sanoi naurahtaen heleästi. Oli aina mukava kuulla, että joku tykkäsi hänen radio-ohjelmastaan. Vaikka jotkut kriitikot olivat puhuneet lämpimään sävyyn siitä, paras palaute kuitenkin tuli kuulijoilta, koska juuri heitä varten Roxy ja hänen vampyyriystävänsä showtaan tekivät.

Virnistäen kauniisti Alex nyökkäsi ja pyyhkäisi roskan pois hameeltaan.
”Sitä oppii neuvomaan kahvilan pitäjänä ihmisiä ottamaan sellaista, mistä nämä pitävät jo pelkällä vilkaisulla”, Alexandra sanoi naurahtaen ja vertasi kahta suklaalevyä keskenään. Tummempi vei voiton.

Nyökäten hereillä ololle Alex katsoi pikku julkkista hetken.
”Eipä minun työni niin tylsää ole, mutta teillä taitaa olla tämän pikku kylän parhaat jutut. En oikein lämmennyt suo radiolle. Newyorkerille vähän liikaa”, hän sanoi ja kääntyi katsomaan toisella puolella olevia säilykeitä.

Etsien katseellaan tiettyä hedelmäsekoitetta, Alex varmisti iltansa herkut. Hänen sisäinen kellonsa oli poskellaan lomaviikon takia. Hän valvoi nyt yöt ja nukkui päivät kuin paraskin vampyyri. Hänen äitinsä oli jopa vitsaillut asialla, mutta ei se ollut niin hauskaa. Alex piti muuttujana olosta ja ei halunnut lipittämään mitään pullotettuja kemikaaleja.

"Se on kätevä taito varsinkin tällaisen ihmisen kanssa, joka ei osaa päättää oikein mistään," Roxy naurahti nyökkäillen hyväksyvästi tummatukan sanoille. Nainen tarvitsi aina joskus jonkun muun sanomaan mitä kannatti valita, sillä muuten Roxy hermostui pahasti omaan päättämättömyyteensä ja oli koko loppu päivän erittäin huonotuulinen.

Kehut tuntuivat aina mukavilta, eikä Roxy voinut olla hymyilemättä ystävällisesti ja tyytyväisesti toiselle.
"Elämästä tällaisessa kaupungissa kuin Bon Temps on helppo keksiä juttuja," vaaleatukkainen nainen puheli. Hänen ja aisaparinsa yöshown aihepiirit vaihtelivat melko laajasti, mutta yleensä ne liittyivät juuri pikkukaupungin joskus ankeaan ja sitten joskus loistokkaaseen elämään.

"Omistatkos sinä sen kirjakaupan, jonka yhteydessä on sellainen suloinen pikkukahvila?" Roxy kysäisi siristäen hiukan silmiään kun yritti muistella oliko tummatukka tuttu juuri siitä mitä nainen kysyi vai jostain muusta. Pikkukaupungissa kaikki tunsivat kaikki, joten Roxy oli varmasti jossain toiseen törmännyt.

Ystävällisen hymyn kera, Alex vain nyökkäsi. Hänkin osasi olla oikea tuotteiden vertailija tuotteiden loputtuakin, mutta hän oli oppinut sentään vähän pyörittäessään kahvilaa. Hänen ei tarvinnut niin kamalasti huolehtia muusta, kuin asiakkaidensa makean nälästä ja kahvi hampaan kolotuksesta tai torahampaan.
”Voin kuvitella”, Alex sanoi virnistäen pikku kaupungin jutuille.

Nauraen suloiselle pikku kahvilalleen Alexandra nyökkäsi.
”Minä juuri, se newyorkeri, joka avasi sen pikku kahvilansa. Alexandra Johnson”, Alex sanoi nauraen muistolleen siitä, kuinka ihmisiä oli melkein tunkenut sisään vain tuijottamaan hänen naamaansa. Hän oli sinä päivänä sattunut kaiken huipuksi olemaan hieman saman tyylisellä päällä kuin tänään, joten asu ei ollut oikein sellainen, mitä oli odotettu.

Napaten oikean purnukan ostoskoriinsa Alex kääntyi katsomaan radio juontajaa.
”Oletteko te tänäänkin äänessä? Sisäinen aikani on sekaisin loman takia, joten olen kiinnostunut yöllisestä viihdykkeestäni”, Alecandra totesi virnistäen ja sipaisi kiharia hiuksiaan pois kasvoiltaan. Hän kuunteli mielellään Bon Tempsin uusimpia juoruja ja jupinoita. Niissä oli se oma viihteensä, joka aukeni vain asukkaille. Vampyyrien tulon myötä asia oli taitanut vain muuttua enemmän säpiseväksi.

Roxy painoi naisen nimen mieleensä, että muistaisi sen myöhemminkin jos tiedolle joskus olisi tarvetta.
"Se, että joku haluaa vapaaehtoisesti muuttaa New Yorkista Louisianaan ja Bon Tempsiin on iso juttu tässä kaupungissa. Yleensä kaikki haluavat täältä pois," Roxy naurahti kevyesti. Kuinka monesti hänkin oli kuullut pikkusiskojensa vannovan, että he häipyisivät ahdistavasta pikkukaupungista suurempiin kuvioihin heti kun ikää oli tarpeeksi? Varmaankin niin, monta, että Roxy oli jo aikoja sitten mennyt sekaisin laskuissaan.

"Tottakai. Tällainen työnarkomaani on huono pitämään vapaapäiviä," nainen vastasi Alexandran kysymykseen. Roxy teki mielellään niin pitkään töitä kunnes radio-ohjelmaa lähettävä kanava suorastaan pakotti naisen ja hänen vampyyri työparinsa pitämään edes muutaman yön vapaata ohjelman teosta. Hän oli jo tottunut nukkumaan päivät ja tekemään töitä yöt, että ajatuskin normaalista päivärytmistä tuntui jopa hiukan pelottavalta.

"Lupaan seuraavalla kerralla kun mahdollista tulla piipahtamaan kirjakaupassasi. Sinulta varmaan uskaltaa kysyä suosituksia kirjoista, joissa ei ole vaarana se, että nukahtaisi kesken lukemisen," Roxy sanoi. Hän oli todella hyvällä tuulella, sillä tällainen mukava juttuseura ennen töitä tuntui kohentavan Roxyn mielialaa.

Roxy oli siis työnarkomaani, kuten Alexkin. Hyvä kun naiselle jäi edes omaa aikaa sen kaiken hullumyllyn keskelle.
”Tiedän mitä tarkoitat. Olen melko hulluna kahvilaani, joka on enemmän kotini kuin yläpuolella oleva asuntoni”, Alex sanoi virnistäen ja ravisti kiharaista päätään. Hän todella tajusi, millaista voi olla rakkaus työtä kohtaan. Kovin yksipuolista tietenkin, mutta ihanaa. Hän olisi voinut koska vain lyhentää aukiolo aikaa, mutta hän ei halunnut. Nyt se oli auki niin pitkään kuin Alex pystyi sitä pitämään.

Hymyillen suorastaan sädehtivästi Alex kääntyi katsomaan Roxia.
”Minä en ole turhaan opiskellut kirjallisuutta. Kahvila on auki niin, että kuolevaiset ja kuolemattomat pääsevät käymään, joten etköhän sinä pysty kiepahtamaan milloin haluat. Se olisi melkein kunnia, näin pienessä paikassa”, Alexandra totesi nauraen ja pysähtyi nappaamaan lempi lehtensä mukaan. Hän todella ahmi lukemista.

Myyjä tuntui tuijottavan suorastaan kahta naista, jotka uskalsivat puhella iloisesti tällaiseen aikaan ja tälläisissä oloissa, kun vampyyrit olivat ulkona odottamassa illallista.
”Minun on pakko kysyä, miten sait partnerin ohjelmaasi? New Yorkissa, vampyyrit ovat ihan normaaleja nykyään, mutta täällä ihmiset tuntuvat olevan vielä vähän alussa koko homman kanssa”, Alex uteli kohteliaasti. Hänen ystäväpiiristäänkin löytyi nykyään muutama korkeamman tason saalistaja.

"Tuollaista suhtautumista vampyyreihin kaivattaisiin enemmänkin. Et arvaakaan miten paljon olen saanut postia vihaisilta kuuntelijoilta, joiden mielestä olen hullu kun haluan tehdä töitä vampyyrin kanssa," blondi puuskahti hiukan ärsyyntyneenä koko ajatuksestakin. Pian Roxyn kasvoilla käynyt kova ilme kuitenkin muuttui huvittuneempaan ja hän huiskautti kättään vaatimattomana. Hän ei todellakaan pitänyt itseään niin isona juttuna tässä kaupungissa, että Roxyn vierailua Alexandran kirjakaupassa olisi voinut pitää kunniana.

"Ehkä minä sitten tulenkin piipahtamaan siellä mahdollisimman pian." Roxy nyökkäsi vielä kuin lupaukseksi, että yrittäisi löytää aikaa tulla käymään tummemman naisen kaupassa vielä lähipäivinä. Ja ehkä nainen voisi mainita pikkuputiikin radio-ohjelmassaankin. Alexandra vaikutti niin mukavalta tuttavuudelta, että ansaitsi hiukan lisää mainosta kaupalleen ja kahvilalleen.

"Ei se mitään helppoa ollut, koska täällä tosiaan suhtaudutaan melko kylmästi vampyyreita kohtaan," Roxy huokaisi pyöräyttäen silmiään kuin ihmetellen miten kalseasti kaupungin asukkaat osasivatkaan verenimijöihin suhtautua. Ehkä Louisianassa muutenkin oltiin hiukan jähmeämpiä tajuamaan sitä, että vampyyrit olivat totta ja elivät (jos niin pystyi sanomaan) tavallisten kuolevaisten keskuudessa. Onneksi Bon Tempsin lähellä oli Shreveport, josta virtasi pienempään kaupunkiin hiukan suvaitsevaisuuttakin.

"Mutta vampyyreiden ei ole helppoa tehdä tavallista palkkatyötä, joten se oikeastaan ratkaisi asian. Useimmissa työpaikoissa kun pitäisi olla töissä päivällä, eikä yöllä ja heille se on hiukan hankalampaa," nainen puheli. Kovin moni vampyyri ei voinut sanoa tekevänsä ihan kunnollisia töitä, vaan useimmat olivat ansainneet elantonsa vähemmän kunniallisemmin vuosisatojen tai -kymmenien saatossa.

Oli kai pieni yllätys, miten rajusti Roxy suhtautui asiaan, mutta Alexandra kyllä ymmärsi toista. Tunteminen oli ensimmäinen askel pois pelosta ja Roxy tunsi vampyyrin. suurin osa pahan puhujista ei voinut sanoa samaa.

Hänkin oli kyllästynyt siihen suoranaiseen paskan jauhantaan, mitä ihmiset harrastivat. Siksi Alexandra rakasti kyseistä yö ohjelmaa. Siellä puhuttiin asiaa, eikä mitään hirveää panettelua.
”Mutta te jatkoitte. Se on hienoa, sillä nyt tarvitaan teidän kaltaisianne”, Alex kannusti ja hymyili niin kauniisti kuin ikinä osasi.

”Jos vampyyri kysyisi minulta töitä, suostuisin. He ehkä syövät ja ovat erilaisia kuin me, mutta ei se oikeuta syrjintään ja haukkumiseen. Kun tulin New Yorkista, siellä on jo vampyyrien omia yrityksiä ja kaikkea todella hienoa”, Alex kertoili ja hymyili jotenkin hajamielisen näköisenä. New York oli todellakin tehnyt vaikutuksen.

Toisinaan Alexandra mietti, mitä hänelle tapahtuisi, jos hän kertoisi salaisuutensa. Hän ei kyllä uskaltaisi, sillä pelko koe eläimeksi oli varmaan helppo päätyä. Oli siis viisaampaa pitää matalaa profiilia siinä kohtaa. Täydenkuun aikaan, Alexandra vietti ”vapaa päivän”.

"Suuremmassa kaupungissa osataan suhtautua erilaisiin ihmisiin paljon suvaitsevammin. Täällä saat pahoja katseita, jos et pukeudu niin kuin vanhemmat kaupunkilaiset haluavat," Roxy totesi. Etenkin Bon Tempsin vanhemmalle väestölle tuntui olevan ylitsepääsemätöntä myöntää vampyyreiden olemassaoloa, mutta verenimijät eivät olleet ainoita, jotka joutuivat kestämään pahoja katseita. Roxyakin tuijotettiin pahasti ja kuiskittiin mitä typerämpiä juttuja vain sen takia, että hänellä oli lyhyet hiukset.

"Mutta noista pienistä vioista huolimatta, on täällä mukavakin asua," Roxy naurahti. Hän ei halunnut syöstä kotikaupunkiaan ihan kokonaan lokaan, sillä oli Bon Tempsissa paljon hyvääkin. Ainakaan kaupungissa ei tarvinnut pelätä sitä, että liian hektinen elämäntyyli alkaisi käydä ahdistavaksi. Bon Tempsin kokoisessa kaupungissa pystyi helposti ottamaan rennosti.

"New York vaikuttaa todella hienolta paikalta. Pitäisi varmaan joskus mennä käymään siellä," Roxy jutteli leppoisasti. Hän ei ollut koskaan matkustanut niin kauas Louisianasta, mikä tuntui melko naurettavalta ottaen huomioon, että Roxy oli jo 25-vuotias. Mutta ehkä jonain päivänä nainen vaikka ajaisi koko matkan Bon Tempsista Isoon Omenaan.

"Olisi hienoa nähdä Vapaudenpatsas ja Empire State Building," vaaleatukkainen nainen tunnusti leveästi hymyillen. Hän ei ymmärtänyt, miten Alexandra oli voinut luopua kaikesta suurkaupungin elämästä ja muuttaa pikkukaupunkiin.

Nauraen Alex viittasi omiin vaatteisiinsa.
”Tiedän sen kyllä, sillä olinhan päivän yleinen pällistelyn kohde. Satuin silloin olemaan vieläpä gootti tyylisellä päälläni”, Alex virnisti melkein ovelasti ja nauroi sitten. Hänen mielestään asia oli yhä hyvinkin huvittava. Alex kyllä erottui joukosta hyvällä ja pahalla tavalla vuorotellen.

Nyökäten pikku kaupungin mukavuuteen, Alex ei vaihtaisi pikku paikkaa mihinkään.
”Sinun täytyy selvästi sivistää itseäsi. Itse kyllä viihdyin paremmin kirjastoissa ja nuhjuisissa kahviloissa. Iso omena pitää kokea, kaikilla tavoilla”, pieni silmän isku toi lauseeseen ilkikurisuutta. New Yorkissa oli ehdottomasti paras clubi, naisille. Miehiä, tanssimassa, lihaksia, mitä muuta tarvittiin? Polttarinsa Alex viettäisi kyllä tietyssä paikassa.

Katsellessaan ruoka koriaan, Alex tiesi löytäneensä kaiken tarvitsemansa.
”Taisin saada kaiken välttämättömän selvitäkseni hengissä”, Alex totesi ja työnsi pai kiharaa korvansa taakse.
”Sinä ja partnerisi olette tervetulleita kahvilaani. Lupaan tarjota syötävät, koska fani postia minä en lähettele”, Alexandra nauroi ja kiharat palasivat paikoilleen, kuin eivät poissa olisi olleetkaan naisen kasvoilta.

Roxyn oli pakko naurahtaa Alexandran sanoille entisestä kotikaupungistaan ja silmäniskulle niiden perään.
"Ajattelinkin, että ehkä sellaiset turistinähtävyydet eivät ole sitä aidointa New Yorkia," blondi myönsi nyökäten. Suurimmat turistirysät oli tottakai nähtävä, mutta Roxy piti mielensä avoinna myös vähän vähemmän suosituille paikoille. Naisen sisäinen seikkailija kokeilisi melkein mitä tahansa ja kävisi sellaisissakin paikoissa, joita ei matkaoppaissa mainittu.

"En uskalla edes haaveilla todellisesta seikkailusta Nykissä, koska en varmaankaan ihan heti pääse sitä toteuttamaan," Roxy myönsi ja näytti hetken jopa harmistuneelta, että ei voinut vain pakata tavaroitaan, suunnata autonsa nokkaa kohti itärannikkoa ja heittäytyä todelliseen seikkailuun. Oikea arki ei kuulostanut ollenkaan niin hienolta kuin ajatus New Yorkin reissusta.

Vasta Alexandran sanat saivat Roxya vilkaisemaan kelloon. Hän oli ollut niin uppoutunut keskusteluun, että nainen ei edes huomannut ajankulua. Onneksi kello ei vielä näyttänyt niin paljoa, että hän olisi ollut myöhässä töistä. Olisi ollut hyvin noloa, jos hänen partnerinsa olisi joutunut aloittelemaan lähetyksen yksin kun Roxy oli jumittunut jutustelemaan Alexandran kanssa.

"Minun pitääkin varmaan suunnata kassoille päin. Työ kutsuu, eikä varmasti tee kovin vaikutusta keneenkään jos myöhästyn," Roxy jutteli hymyn pysyessä hänen huulillaan kuin liimattuna.
"Jos sinä tarjoat syötävät, me tulemme heti vierailemaan kahvilassasi," nainen sanoi vitsaillen. Hän pörrötti vaaleita hiuksiaan samalla kun naurahti heleästi. Mikä olikaan parempi keino saada Roxy ja hänen vampyyriystävänsä piipahtamaan vieraisilla kuin tarjota syötävää ja vielä ilmaista sellaista?

New York oli aina tuntunut toiselta kodilta Bon Tempsin rinnalla. Koska Alexin vanhemmat eivät tunnustaneet juuri maailmaa suurkaupungin ulkopuolella, Alex vieraili itse siellä tiuhaan.
”Minä vietän suuren osan pyhistäni siellä. Vanhempani eivät tunnusta sivistystä Manhattanin ulkopuolella”, Alex sanoi ja virnisti. Hänelle paikka oli liian hienostomainen.

”Minä taidan seurata perässä”, Alex totesi kassalle menossa ja käveli tyynesti Roxyn perässä ja hymyili yrmylle miehelle kauniisti. Hän ei jaksanut nyt irvistellä kenellekään. Päivä oli ollut suhteellisen hyvä. Hän kuitenkin nauroi vielä Roxyn sanoille ruuan tehokkuudesta.
”Kaikkihan sen nyt tietävät, että ruoka on avain melkein mihin vain. Tosin, minulla se taitaa olla leivosten puolta enemmänkin…” Alexin silmissä pilkahti ilkikurinen ilme.

Vaikka Roxy ja tämän partneri vampyyri eivät olleet mitään ypersuper hienoa, Alex piti ainakin naisesta. Toisen kanssa juttu oli luistanut saumattomasti ja tästä lähtien Alex varmasti kuuntelisi ohjelmaa vielä lämpimämmin tuntein.

Roxy virnisti ymmärtävästi Alexandran sanoille vanhemmistaan. Hän ei aivan voinut sanoa tietävänsä mitä tämä tarkoitti, mutta pystyi kyllä kuvittelemaan sellaiset kaupunkilaiset, joiden mielestä heidän suuren kotikaupunkinsa ulkopuolella ei ollut mitään tärkeää.
"Ehkä sinun pitäisi kutsua heidät Bon Tempsiin kauhistumaan siitä, että Manhattanin ulkopuolella todellakin on sivistystä," vaaleatukkainen nainen ehdotti pilke silmäkulmassaan ja virnisti huvittuneena. Alexandran vanhemmat tuskin ihastuisivat pikkukaupungin idylliin.

Nainen lähti astelemaan kohti kassatiskiä. Sen takana seisoskeleva mies näytti siltä kuin olisi odottanut ikuisuuden sitä, että naiskaksikko vihdoinkin tulisi maksamaan ostoksensa. Kuten Alexandrakin, myös Roxy hymyili miehelle ystävällisesti saaden vastaukseksi kuitenkin vain tylsistyneen katseen. Oltiinpas sitä huonolla tuulella.

"Leivokset maistuvat aina. Joskus vähän liikaakin," Roxy naurahti samalla kun asetti ostoksensa kassalle. Hänen oli pakko myöntää, että nainen oli melkoinen herkkusuu. Kaikki sokeripitoiset, epäterveelliset herkut olivat Roxyn suurimpia paheita ja vaikka nainen kuinka yritti pitää itsensä erossa sellaisesta ruuasta, aina silloin tällöin hän lipsahti. Onneksi Roxylla oli kuitenkin sen verran itsekuria tallella, että hän ei sentään joka päivä syönyt makeaa. Se ei olisi tehnyt kovinkan hyvää naisen linjoille.

Pelkkä mielikuva gootti äidistä keskellä Bon Tempsiä ja rokkari isä vierellä, sai Alexin nauramaan.
”Bon Temps ei olisi entisensä heidän jälkeensä! Äitini on tulen kestävä gootti ja isäni raamattuna toimii kitara ja rokki levyt”, Alex sanoi nauraen, sillä hänen vanhempansa olivat todellakin kaikkea muuta kuin normaaleja ulkonäkönsä suhteen. Ei se koskaan Alexia ollut häirinnyt, vaikka teini vuosina hän oli hävennyt hieman äitinsä dramaattisuutta ja isänsä rentoutta.

Huvittuneena Alexandra kohotti kulmaansa leivoksien maistumiselle. Roxyssa se ei ainakaan näkynyt. Toinen oli hoikka ja kaunis, joten leivoksia tälle voisi syötellä hyvällä omatunnolla vaikka kuinka.
”Kaikilla meillä on ja minähän voin melkein hyödyntää sitä”, Alex vitsaili ja laittoi omat ostoksensa vuorollaan paikalleen. Huomenna hänen pitäisi käydä kunnolla kaupassa. Kahvilan hän aukaisisi vasta myöhemmin, koska hän varmasti nukkuisi myöhään ja ei kykenisi leipomaan mitään väsyneenä.

”Mutta tulkaa koska vain käymään. Torstaisin on mokkapaloja”, Alexandra paljasti hymyillen. Silloin hänestä tuli kumman suosittu kaupungin nuorien keskellä. Toisinaan Alex lahjoi näitä julmasti hoitamaan joitain hommia mokkapaloja vastaan.