MINÄ:
Nimi: Kallona
Ikä: 20
Ropekokemus: Vuodesta 2006
HAHMO:
Nimi: Eric Northman
Vampyyri
Lyhyt kuvaus: -
(Miten muuten etenen hahmon tietojen kanssa muuten - esimerkiksi Godrichan ei kirjasarjassa ole Ericin luoja mutta TV-sarjassa on? Tosin täällä on jo Godric. Kuten on hahmokatras muutenkin TV-sarjan perua. Ilmeisesti sillä mennään?)
PELINÄYTE:
Mies tuijotti seuralaistaan - ei, hän ei pelkästään tuijottanut - hän mulkoili. Hän mulkoili pahemmin kuin olisi ollut kenellekään suotavaa, ja vastaantulija oli kuitenkin vain ihminen. Silmien harmauden läpi hiljalleen kuultava keltainen olisi voinut kertoa jollekulle toiselle jo jotain, ja erityisen tietäväiselle se olisi luultavasti kertonut vaarasta. Tämä poika oli kuitenkin turha typerä ja turhan tietämätön osatakseen pelätä. Sen sijaan tuo tuntui taimosen tahallaan haluavan miehen ärsyyntymistä, missä onnistuikin hyvin.
Hienoa, Langdon lausui mielessään, erittäin hienoa. Tässä hän seisoi, puristaen käsivarsiaan rintansa päällä toisiaan vasten, upottaen huomaamattomasti kasvavia kynsiään omaan ihoonsa. Puuskassa olevat kädet eivät suojelleet häntä pojannulikalta sen enempää kuin yhteen puristuvat hampaat, jotka virittivät leukapieliin ilkeän tunteen. Eivätkä ne suojelisi sen enempää poikaakaan mieheltä itseltään.
"Jos olet fiksu, häivyt nyt.", nämä sanat lausuttiin harkiten. Langdon laski minuutteja eteenpäin, lopulta alkoi laskea taaksepäin. Pojan vastaus tähän, ettei hänellä ollut aikomustakaan poistua kenenkään, vähiten tummanpuhuvan miehen, omistamasta autioladosta... oli kuin bensan heittämistä kyteviin hiiliin. Liekit niistä syttyisivät. Mies tiesi sen, ja kaikin voimin piti murinan kurkussaan. Täysikuu teki tästä kaikesta vaikeaa, ja ilta näytti pilaantuvan totaalisesti, hetkessä. Varta vasten etsitty piilokolo yöksi oli yhtäkkiä kansoitettu kuin New Yorkin keskusta (no, melkein), ja muodonmuuttajalle se oli kaikkea muuta kuin tervetullut uutinen.
"Kuule... en odota - ihan tosiaan - että tajuaisit mistään mitään. Mutta tämä on viimeinen varoitus." Ja se oli. Mies tiesi sen. Hyeena hänen sisällään halusi ulos, ja se pääsisi ulos. Langdon tunsi käsivarsiensa hiljalleen menettävän muotonsa ja pahoitteli, vaikkei aivan tosissaan, teinipojan kohtaloa. Kotoa karanneesta... tulisi illan alkupala. Ja vaikka Langdon tunti itsensä sairaalloisen heikoksi luovuttaessaan omille vaistoilleen, hän ei vaivautunut enää tekemään mitään, vaan odotti, seisoen siinä nuoren edessä. Odotti, ja kirjaimellisesti suli muodoistaan johonkin, mitä kersa ei olisi toisiksi villeimmissä unissaankaan odottanut.
